Täytyy sanoa, että olimme Joonaksen kanssa molemmat lähtöä edeltävän päivän illalla hieman stressaantuneita ja välillä huolissamme siirtymisestä Vietnamiin Kuala Lumpurista. Tiedostimme, että olimme eläneet helpossa Aasiassa. Sellaisessa, jossa kaikki puhuvat englantia ja asiat toimivat. Edessä olisi pakkaussirkuksen jälkeen aikainen aamuherätys (nukumme yleensä huonosti ennen aikaista lähtöä lennolle), taksimatka, lentokenttä meiningit, lento ja silti se kaikki olisi vasta alkua. Vietnamiin saavuttuamme meidän pitäisi saada etukäteen haetut kolmen kuukauden viisumit jostakin kilometrien pituisesta jonosta, toisen meistä pitäisi Amazing Race tyyliin lähteä jo jonottamaan jonnekin muualle ja kun lopulta pääsisimme lentokentältä ulos, pitäisi jotenkin saada rehellinen taksi ja toivoa, että AirBnB kämppä on olemassa, saamme kiinni oikean henkilön ja paikka on jotakuinkin luvatun oloinen, oikeassa paikassa ja tavaroitamme ei varasteta sieltä. Lämpötilaksi oli luvattu 34 astetta, ei pilviä. Valmistauduimme siis hieman kuin olisimme lähdössä marathonille, paitsi että stressailultamme söimme illalliseksi vain yhdet instant nuudelit huoneessa hienoa city maisemaa katsellen.
 |
Miksi kukaan haluaisi enempää vaatteita ja oliko ne kaikki muka tässä repussa?
|
Aamulla ponnahdin hereille kellon soidessa kuudelta ajatellen, että kamalaa, meidän piti herätä neljältä ja nyt myöhästyttiin. Sitten tajusin, että ei, kello on juuri se mitä pitää ja nyt suihkuun. Tehokkaasti check out oli hoidettu puolen aikaan ja taksi saatiin grab taksipalvelusta kolmen minuutin odotuksella. Olimme siis kentällä tarpeeksi aikaisin syödäksemme leivät ja mehut Subwayssä. Kuala Lumpurin lentokenttä osoittautuikin siitä eteenpäin ikuisuusprojektiksi. Ensin ostoskeskuksen läpi aulaan, josta pujahdimme jotenkin laukun paino tarkastuksen ohi lipun tarkastukseen, passin tarkastukseen ja laukut läpivalaistiin tullin puolesta. Olimme nyt siis ulkona maasta, mutta turvatarkastamattomia. Siitä matka jatkui ikään kuin uuteen ostoskeskukseen.
Monen monta käytävää, kauppaa ja kahvilaa ohitettuamme saavuimme turvatarkastukselle, josta tosin mentiin läpi ottamatta laukusta ulos nesteitä tai paljon muutakaan. Lopulta saavuimme portille ja aikaa oli jäljellä pari tuntia. Siis pari tuntia väsyneenä, kun suurin toive on rojahtaa lentsikan istuimeen ja sulkea silmät. Tällä lentokentällä oli myös oudot vesihommat. Vesipullon olisi varmasti voinut viedä läpi tarkastuksesta, mutta koska emme niin tehneet, vettä oli tarjolla vain maksusta muovimukeissa. Ne onnelliset, joilla oli pullo, pystyivät sen täyttämään, mutta täyden pullon myyminen ei kuulunut kentän palveluihin. Onneksi koneesta lopulta sai vettä halvemmalla.
Kun normaalit passin ja lipun tarkastukset oli portilla hoidettu, joku viranomainen tarkisti vielä nähtävästi matkustimmeko omilla passeillamme. Tämä tapahtui sillä tavalla, että intialaisen oloinen nainen otti passini ja sitten sanoi suomeksi "Mitä kuuluu?" mihin toki vastasin "Hyvää, kiitos." Sitten hän jatkoi kysyen "Menossa lomalle?" Hän halusi vielä skannata uuden passini. Ehkä suomenkieleni ei vakuuttanut, koska taisin olla ainoa jonka passia lisätutkittiin. Lopulta hän ojensi passini ja sanoi "Hyvää matkaa!" Joonakselle samoin puhuttiin suomea. Teoria siitä mitä tapahtui täydentyi vasta, kun viereemme istuneet tanskalaiset ihmettelivät miten heille oli puhuttu tanskaa. Kielikoe ei varmasti ole sataprosenttinen. Miten esimerkiksi täysin ruotsinkielinen suomalainen reagoisi, jos ei heti keksisi hänelle puhutun suomea ja entäpä muualla syntyneet, mutta silti vaikkapa Suomen passilla matkustavat? Juttu oli joka tapauksessa toteutettu hienolla kielitaidolla, vaikka fraaseja joita tarkastajat käyttivät olikin vain muutama. Ne tulivat silti täydellisellä suomella ja nähtävästi heillä oli tarpeeksi kielitaitoa haastella samaan tapaan tämän koneen kaikkien matkustajien kanssa.
Kun kone tarkalleen ajoissa laskeutui Đà Nẵngin kansainväliselle lentokentälle noin tunti unta oli terävöittänyt aistini ja olin valmiina hyökkäämään ulos koneesta ja taistelemaan itselleni viisumin. Sovimme, että pika vessastoppi hyväksytään, mutta yritetään olla nopeita. Viisumikoju löytyikin sitten yllättävän helposti ja meitä ennen siellä oli yksi henkilö. Etukäteen tilatut paperit olivat kunnossa ja viidentoista minuutin sisään meillä oli kolmen kuukauden maasta poistumisen ja uudelleen palaamisen sallivat viisumit. Kutsukirje tilattiin etukäteen
www.vietnamsvisa.com ja maksoi noin 45 dollaria, minkä lisäksi paikanpäällä maksettiin käteisellä 50 dollaria viisumin saamiseksi konkreettisesti passiin (maksu vain Amerikan dollareilla, ei paikallisella rahalla!). Siitä etenimme passin tarkastukseen, jossa setä pisti leimat passiin ja kun reppu oli vielä käytetty tullin läpivalaisussa, tupsahdimme ulos Đà Nẵngin kuumaan iltapäivään ilman mitään ongelmia, vääntöjä tai kielikouluja. Mikä ero aikaisempaan Vietnamiin saapumiseen, jossa olen joutunut pyytämään apua tullimieheltä, jotta ehdimme jatkolennolle ja jatkolennon lentoyhtiön työntekijä väitti väittämistään, että me olemme systeemin mukaan lentämässä Lontoosta Saigoniin, vaikka olimme Saigonissa, noin niinkuin alkuun. Haluan tästä lähin aina saapua Đà Nẵngiin!
Edessä oli silti vielä se yksi suuri huolenaihe, asunto. Kun vastuuhenkilömme tekstitteli vielä, että parhaiten löydämme asunnon kun tulemme pankille, joka näytti kartalla olevan aivan toisessa kohtaa, tuntui että joku tässä vielä menee pieleen. Saimme pienen wifin jahtauksen jälkeen alle taksin grabista, joten huijaritaksiin ei tarvinnut lähteä arpomaan minkä arvoinen matka oikeasti olisi ja riitelemään. Kuskimme oli mukava, vaikka taisi haluta viedä meidät ostamaan SIM korttia, jonka ostamisesta olisi ehkä hänelle koitunut jotain hyötyä. Hän ei kuitenkaan ollut mitenkään vaikea ja tipautti meidät juuri oikean pankin eteen kuumaan aurinkoon puoli tuntia etuajassa. Ajan salliessa kävelimme läheiselle kännykkäoperaattorin kaupalle, osaksi jotta pääsemme ilmastoituun tilaan ja varjoon. Siellä meitä auttoi herttaisen ujo kikatteleva tyttö, joka puhui parempaa englantia kuin ehkä luotti puhuvansa ja SIM kortti hankittiin osaksi käyttäen kännykän käännösohjelmaa. Tyttö kirjoitti vietnamiksi, ohjelma käänsi ja Joonas kirjoitti englanniksi. Hyvin saatiin asiat lopulta selville, vaikka välillä koko kauppa tuntui osallistuvan hommaan. Ystävällistä palvelua ja paikallisten hinnat, jotka olivat halvemmat kuin olimme netistä etukäteen katsoneet (kuukaudeksi 300,000 dongia, johon kuuluu 12 GB, liittymän aktiivisena pysyminen ja puheluiden halvempi hinta, jos nyt jollekin haluaa Vietnamissa soittaa, onnea yritykseen!). Lentokentältäkin SIMin saa, mutta silloin pitää käydä kuitenkin pyörähtämässä liikkeessä näyttämässä passia parin päivän sisään ja tarjolla olevat diilit eivät vakuuttaneet. Joka tapauksessa SIM pitää uusia kaupassa kuukauden jälkeen.
Todistaen kaikki epäilymme vääriksi, isäntämme Trung oli odottamassa oikeassa kadun kulmassa ja vei meidät upouudelle asunnolle juuri remontoidussa talossa. Kaikessa on vielä kaupan tarrat jäljellä ja asunto on tehty länsimaiseen makuun, tosin täältä löytyy syömäpuikot, riisikulhot ja riisinkeitin. Riisinkeitinhän on nimittäin sellainen laite, jonka kiinalaiset ainakin vievät lomallekin mukaan, joten siihen täytyy nyt varmaan täällä oleillessa tutustua lähemmin, jos se vaikka mullistaisi meidänkin maailmamme. Niitä pistettiin vuosia sitten paljon Helsinki-Vantaan transit matkustajien turvatarkastuksessa ruumaan käsimatkatavarasta. Luultavasti asunnon omistajan täytyy saada muutama hyvä arvostelu, jotta homma lähtee liikkelle, mutta asunnosta voisi varmaan pyytää kovempaakin hintaa. Ilmastointi toimii, jääkaappi toimii, wifi toimii, telkkarissa on ulkomaalaisia kanavia (kuten CNN 12 minuutin viiveellä, jotta paikalliset ehtivät tarvittaessa väliin) ja talossa on pesukone. Suihkun vesi on kylmää, mutta menettelee kuumassa ilmassa. Maksu kuudesta yöstä oli AirBnB kuluineen vajaa 20 euroa yö. Olemme paikallisten keskellä, mistä tietysti vähän meluakin aiheutuu, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä tai ihan aamuyöllä. Asuntoja on täällä tarjolla ja lisää on tulossa, joten se vetää kyllä majoituksen hintaa itse kaupungissa alaspäin. Turistien suosima Hoi An, jonka liepeillä viime reissulla pyörimme, voi olla asia erikseen, mutta siitä lisää myöhemmin.
 |
| Hetken aikaa tämä on koti. |
Saatuamme ensikosketuksen asuntoon lähdimme kävelemään kaupalle ja meidät pysäytettiin uudestaan ja uudestaan ystävällisesti ja kiinnostuneesti kysymyksin siitä, mistä olemme ja haluammeko kahvia ja minne olemme menossa. Keskutelu ei tosin paljon pidemmälle naapurien kanssa etene, koska välillämme on melko jämäkkä kielimuuri. Tädit oikein silmät loistaen joskus hakevat jotain sanaa, mutta emme nyt ole kamalan syvällisiin asioihin päässeet vielä sananvaihdoissamme. Kaupassa koululaiset eivät saaneet silmiään irti meistä. Joonas oppi kaikkien lasten nimet, sillä he osasivat englanniksi kysyä "Hello, how are you? What is your name? My name is..." Lapset piileskelivät hyllyjen välissä ja tulivat ujosti näyttämään eri tuotteita ja katselemaan mitä valitsimme hyllystä. Kotimatkalla pieni poika jota isä piti sylissään ajaessaan skootterilla ohi huusi kovaan ääneen "Hello!" mennessään ja me perään tietysti vastasimme. Tullessamme uudelle kotikadulle, varmasti 90 vuotias mies alkoi puhua meille vietnamia ja emme tietenkään ymmärtäneet mistä hän mahtoi haastella. Hänen vaimonsa otti sitten minua kädestä kiinni, hymyili ja kätteli reippaasti puhuen samalla. Harvoin missään olen saanut tällaisen vastaanoton. Olen suorastaan hieman hämmentynyt uuden naapurustomme innostuksesta, etenkin kun tässä kaupungissa on muitakin ulkomaalaisia. Kaikki toimemme seurataan kyllä huolella ja kun ulos uskallan yleensä joku käy huutelemassa "Hello" ja joskus taputtelee olkapäälle. Minä senkuin hymyilen ja vilkuttelen, että hello vaan teillekin. Lapset etenkin ovat ihan todella innoissaan.
Ilman tätäkin Vietnamin taika sai meidät taas ihan valtaansa heti kun näimme katujen täyttyvän työpäivän päätteeksi skoottereista, hieman rähjäiset mutta kauniit kujat asunnon ympärillä alkoivat näyttää pieniä salaisuuksiaan (olen tullut esimerkiksi siihen tulokseen, että kaikilla tässä naapurustossa on kukko, vaikka olisivat kuinka nuoren dynaamisen city ihmisen näköisiä) ja pääsimme vietnamilaisen leivän, Bánh mì, makuun. Täti ihan ovemme edessä myy niitä 10,000 dongin hintaan neljästä hieman sämpylää isommasta patongista (noin 0.40 €). Saimme viitottua, että ei täytteitä kiitos. Laitamme itse kotona Kim sedän happy soybean tofua, chili kastiketta ja pilkottua tomaattia väliin. Ja vaikka on kuuma, Đà Nẵng on rannalla ja kaupungissa käy tuuli.
Itsensä on helppo vakuuttaa siitä, että kaikki tulee menemään ihan pieleen, mutta jos osaisi ottaa asiat sellaisina, kun ne tulevat, säästyisi kyllä monelta murheelta ja stressiltä. Dalai Lamaa lainataan joskus suunnilleen näillä sanoilla: "Jos ongelma on korjattavissa, jos tilanne on sellainen, että voit tehdä sille jotakin, niin ei ole mitään tarvetta huolestua siitä. Jos se ei ole korjattavissa, huolestumisesta ei ole mitään apua. Siksi huolestumisesta ei ole minkäänlaista hyötyä." Viisas mies.
 |
| Skootteri voi olla lälläripyörä, mutta se on vietnamilaisten lähes ainoa ja siksi paras kulkuneuvo. Jalkakäytävätkin on skootterien parkkeeramista varten. |
 |
| Lähikujien läpi vaellellessa on vähän eri tunnelmat kuin omassa arjessa on ollut, tykkään. |
 |
| Pyykkihuoneen parvekkeelta napattu kuva kujasta tuolla alhaalla. On siellä kuja, uskokaa pois. |
 |
| Bánh mì, herkullinen muisto Vietnamin historian vaikeistakin vaiheista Ranskan siirtomaana. |
 |
| Vegaaniaamiainen omasta keittiöstä. Kim sedän happy soybean tofu on ollut aamun pelastaja. |
 |
| Rantakaupungissa on rantakaupungin tuulet. |
